17
Seuraa: Sähköposti-ilmoitus vastauksista tai RSS
Paras tapa reagoida lapsen raivareihin?
Jos jälkikasvu esimerkiksi heittäytyy kaupan lattialle parkumaan kun ei saa karkkia, mikä on kasvatuksellisesti fiksuin tapa vanhemman toimia? Ottaa lapsi kainaloon ja viedä ulos kaupasta? Käskeä olemaan hiljaa? Olla niin kuin ei olisikaan? Pysyä itse rauhallisena ja rauhoitella lasta? Jokin muu?
Seuraa: Sähköposti-ilmoitus vastauksista tai RSS
Vaikka lyödä, kunhan vaan ei anna sitä karkkia.
Fyysinen ja psyykkinen väkivalta lasta kohtaan on Suomessa lailla kielletty.
Se ei meinaa sitä, etteikö se ois paras tapa. Suomessa on paljon järjenvastaisia lakeja.
Rikokseen yllyttäminen on lainvastaista.
http://www.poliisi.fi/nettivinkki
Joo, lapsen tahtoon taipuminen on varmasti huonoin tapa!
Minä tekisin ostokset loppuun. Mutta siis karkkia en ostaisi.
No, omat muksut on vasta sen verran pienikokoisia, eli nää voi laittaa siihen kärryn istuimeen huutamaan. Paha sanoa, miten esim. 6v. Mutta ei kai niin isot (kasvatetut) kakarat enää kaupassa raivareita saisikaan?
Meillä nyt on (vielä!!) säästytty karkkihyllyraivareilta.
Minut kannettiin pienenä kaupasta pois ja äiti kävi kaupassa ilman minua. Missään nimessä periksi ei saa antaa, koska se tuottaa lapselle vääriä käyttäytymismalleja. Kun huutaa, saa tahtonsa periksi. Mutta valinta on sinun. Haluatko tehdä ostoksia huutavan lapsen kanssa vai kannatko mieluummin kotiin? Tai onko mahdollisuuksia tehdä niin? Jos pokkaa riittää, niin toki ostoksia voi tehdä, vaikka lapsi huutaakin. Jos lapsi heittäytyy maahan, eikä lasta voi heittää kärryyn, ostosten tekeminen voi olla hankalaa. Lisäksi lapselle kannattaa/pitää selittää, että esimerkiksi karkkipäivä on jonain tiettynä päivänä (jos on) ja silloin saadaan karkkia. Ja että huuto ei auta.
On turhaa käskeä lasta olemaan hiljaa tuollaisessa tilanteessa. Tai ainakaan en ole koskaan nähnyt sen auttavan. Tämä johtunee siitä, että raivari on tunnereaktio (hieman ylimitoitettu sellainen) pettymykseen. Eikä tunteita kannata/pidä kieltää. Lasta voi ohjata sitten käsittelemään näitä tunnereaktioita sosiaalisesti soveliaalla tavalla keskustelemalla asiasta ja tekemällä selväksi, ettei raivoamisella saa tahtoaan periksi.
Asian sivuuttaminenkin on hiukan ikävää, koska kuten jo sanoin, kyseessä on tunnereaktio, lapselle saattaa tulla turvaton olo, jos siihen ei puututa. Toisaalta huomion hakemistahan ja manipulaatiota siinä on taustalla myöskin, joten turha hyysääminen ja hyssyttelykään ei ole hyväksi. Asiat voi tehdä jo kohtuullisen pienelle lapselle napakasti selviksi (karkki tulee karkkipäivänä, huuto ei auta). Jos huuto jatkuu, jatketaan toimia tai lähdetään kaupasta. Oman rauhallisuuden säilyttäminen on oleellista, koska toimit mallina lapselle rauhallisen käytöksen suhteen.
Jos jatkaa ostoksia, pitää varautua siihen, että jotkut ihmiset tuijottavat/paheksuvat erinäisistä syistä.
Tämä riippuu niin paljon lapsesta, se mikä toimii yhdellä ei toimi toisella.
Jos lapsi on vielä siinä mielentilassa, että kykenee vastaanottamaan puhetta, kannattaa kokeilla seuraavaa:
1. Näytä lapselle, että ymmärrät häntä “Sinä haluat karkkia”
2. Perustele kielto lyhyesti “mutta tänään ei ole karkkipäivä”
3. Vie huomio muualle “autatko minua valitsemaan minkälainen kortti ostetaan kummitädille syntymäpäivänä” tms. Tämä saattaa pysäyttää kiukun alkutekijöihin, mutta aina niin ei tapahdu..
Siinä vaiheessa kun lapsi on jo aivan poissa tolaltaan, ei puhe auta. Yritä kuitenkin saada lapsi ymmärtämään, että ymmärrät häntä, vaikka vastaus on edelleen ei. Pysy itse rauhallisena, lapsi saa näyttää tunteensa vaikka kaupan käytävällä ja vanhemman on otettava ne vastaan. Joidenkin lapsien kiukku saattaa näin mennä lopulta ohi ihan itsestään, mutta jos huuto vain jatkuu ja jatkuu, on lopulta lähdettävä jonnekin. Tee ostokset loppuun, jos pystyt, vaikka lapsi huutaisikin. Siinä vaiheessa kun lapsi alkaa rikkomaan paikkoja ja satuttamaan sinua tai itseään, tarvitaan pieni paussi. Jätä ostokset ja vie lapsi jonnekin rauhalliseen paikkaan rauhoittumaan. Pidä lasta sylissä (tosin jotkut lapset suuttuvat tästä vielä pahemmin, ole kuitenkin rauhalisesti läsnä vaikka lapsi ei sietäisikään kosketusta raivareiden aikana) ja estä satuttamasta. Huuto loppuu kyllä aikanaan kunhan muistat itse pysyä rauhallisena, et huuda tai satuta lasta.
PS. Meidän tulisen tyttömme raivarit kestävät yleensä 30 min tai enemmän, mutta aina niistä on selvitty.. onneksi kaupparaivarti ovat melko harvinaisia, vaikka niitäkin sattuu välillä.
Kuten yleensä, tärkeintä on ennakointi. Kun olin itse pieni, vanhempani kertoivat aina ennen kauppaan menoa, että saanko karkkia vai enkö saa. JA kun tiesin etten saa, kauppareissut menivät silti hyvin ilman raivareita. Tämä tulee tehdä siis asiallisesti juuri ennen lähtöä, eikä esim. riidan päätteeksi.
(näin siis vanhempani kertoivat)
Muiden ihmisten kannalta suosittelen raahaamaan sen pennun ulos kaupasta ja äkkiä. Mikään ei vituta niin paljoa, kun kuunnella sitä parkumista.
Aikuinen päättää, ostetaanko karkkia. Jos aikuinen päättää, että ei osteta, seinä on siinä. Lapsi voi yrittää siirtää seinää niin paljon kuin tahtoo, mutta aikuisen pitää pystyä pitämään se paikoillaan. Lapsi hakee raivareillaan turvaa: hän haluaa varmistaa, onko maailma niin kuin hänelle sanotaan. Hallitaanhan sitä. Karkkia ei tipu, ja se on toki pettymys, mutta samalla se viestittää lapselle, että tämä aikuinen hallitsee ja pitää maailmaa järjestyksessä, tämä aikuinen on turvallinen. Jos rajat siirtyvät aina lapsen halun mukaan, lapsi yrittää etsiä niitä yhä ponnekkaammin ja ponnekkaammin ja terrorisoi perhettä yhä enemmän. Tämä on myös lapselle hurjan raskasta. Ei sellainen aikuinen voi olla turvallinen, joka antaa aina periksi.
Itse raivaritilanteessa voi tarjota mahdollisuutta poistua. Karkkia ei tipu, niin se vaan on, osaatko käyttäytyä vai menetkö autoon odottamaan. Kun lapsi hiljalleen ymmärtää, että seinä on aina siinä, raivarit vähenevät. Eihän niistä ole enää mitään hyötyä.
Nykyään monet vanhemmat yrittävät liikaa miellyttää lasta joka tilanteessa, antaa periksi, siloitella curling-tyyppisesti esteet lapsen tieltä. He luulevat, että lapsi tällä tavoin tuntee olonsa turvalliseksi ja tulee onnelliseksi. Todellisuudessa tilanne on lapselle valtavan stressaava, koska he kokevat olevansa itse vastuussa päätöksistä. Maailma on rajattomalle lapselle hyvin pelottava paikka.
Itse en pienenä saanut kaupassa yhden yhtäkään raivaria, en tiedä olinko helppo lapsi, äitini sanoo etten pienenä kiukutellut juuri ollenkaan. Mutta nuoremmat sisarukseni saattoivat välillä vinkua karkkia mihin vanhempani vastasivat että jos vielä kerran vingutaan karkkia niin ei saada niitä edes karkkipäivänä. Sama taktiikka kävi myös leluihin ja kaikkeen muuhun, mitä lapsena halusikaan. Selvät sävelet heti alusta sanon minä.
Minulle ja pikkusisaruksilleni on aina sanottu, ettei karkkia tipu, ja että jos mökötys/riehuminen/huuto/itkupotkuraivari tms. lopu, niin joutuu autoon istumaan loppuajaksi. Tämä kerrottiin tiukasti mutta rauhallisesti, fyysisesti lapsen tasolle laskeutuen. Jos mankuminen ei loppunut, niin lapsi tosiaan vietin autoon odottamaan, ja ehkä rangaistukseksi hieman venytettiin ostosreissua, jotta autossa ehtisi tulla tylsää.
Ei tyhjiä uhkauksia koskaan. Lapsi tosiaan autoon jos niin uhataan, ihan jo vain kanssaihmisten korvien ja hermojen säästämiseksi.
Jo ennen kauppaan menoo pitää olla pelisäännot selvinä.. meillä ei koskaan oo moista tapahtunut kun aina ennen kauppaan menoo sovitaan mitä sieltä ostetaan.. Mut jos ny näin kävis. nostaisin muksun syliin ja selittäisin asian rauhallisesti maksaisin ostokset ja poistuisin kaupasta..
Ihan helpointa että sovitaan mitä ostetaan, lapsi saa vaikka auttaa ja nostaa kärryyn mitä tarvitaan eikä kuljeta sieltä karkki/leluhyllyltä ollenkaan mutta jos sattuu käymään niin että lapsi rupee huutamaan niin eikun lapsi kyytiin ja kassalla. Sanotaan vaan ei.
Oon ihan samaa mieltä Huhun kanssa. Lapselle kannattaa juurikin selittää asiat niinkuin ne ovat ja opettaa, että fiksulla käytöksellä pääsee paljon pidemmälle. Kannattaa myös ohjata lapsen huomio muihin asioihin, ettei jää kiukuttelumoodi päälle. Ehkä pahinta on lapsen täydellinen ignooraaminen.