18
Seuraa: Sähköposti-ilmoitus vastauksista tai RSS
Jättäisitkö seurustelukumppanisi jos hän halvaantuisi?
Niin. Meinaan lähinnä että joutuisi pyörätuoliin ja halvaantuisi alavartalosta, eli ette esim. pystyisi harrastamaan seksiä. Jättäisitkö?
Seuraa: Sähköposti-ilmoitus vastauksista tai RSS
Jos rakastaisin niin en jättäisi
Ainahan seksiä voi harrastaa, jos vaan haluja on. Ei vaan ehkä perinteiseen tyyliin. Ja en mää kyllä jättäis, vaikka kova paikka oliskin. Ainakin näin kovasti haluan ajatella, tiedä häntä sitten tosipaikan tullen.
No en ainakaan itse sen halvaantumisen takia jättäisi, vaikka se nyt tarkottaisikin ettei sillä perinteisellä tavalla seksi enää luonnistuisi.
Eri asia jos hän esim rupeisi muuten idiootiksi, eikä ajankaan kuluessa pystyisi käsittelemään halvaantumistaan. Katkeroituisi ja rupeaisi vaikka ryyppäämään jatkuvasti ja laiminlöisi kaiken muun.
Ehkä.
Isäni halvaantui vuosia sitten, kun olin pieni. Ja ero tuli. Olen miettinyt itse asiaa… Tottakai nyt sanon mielessäni että en jättäisi. Riippuu niin paljon siitä miten halvaantuisi. Tai… siis eri asia on onko jalat halvaantuneet vai aivohalvaus… you got a my point?
Isäni tosiaan molempia mm. Tekisin kaikkeni suhteen eteen ja yrittäisin kaikkeni toistamatta äidin päätöstä. Mutta… kuten sanoin halvaantunut on laaja käsite…toivon että ikimaailmassa en niin tekisi ! Naimisissa emme ole, mutta toivon että kuolema erottaa meidät, tietenkään ei mielummin kovin äkkiä -vasta piiitkän pitkän ajan päästä <3
Jos tapahtuisi jokin aivohalvaus tai muu joka estäisi eleet ja puhekyvyn, niin sitten kyllä. Olen kai niin tunnevammainen. Kuitenkaan en jättäisi henkilöä, jolla järki ja eleet pelaavat.
En vain pystyisi rakastamaan “elotonta” ruumista.
En ainakaan suoralta kädeltä. Eikä seksi tai sen mahdollinen puute olisi se ensimmäinen asia mikä huolettaisi tuollaisessa tilanteessa. Se on eri asia miten sairastuminen muuttaa ihmistä – sairastunutta ja sairastuneen omaisia, pidemmän ajan kuluessa voisi olla tietysti yksi sellainen eroon johtava syy. Kyllä itse ainakin ensimmäisenä lähtisin rakentamaan strategiaa että miten tästä tilanteesta selvitään, yhdessä.
Tästä nyt tulee wall of text, mutta pakko taas hieman korjata ja tarkentaa kun olen nimenomaa näiden asioiden kanssa aikaisemmin työskennellyt vuosia. Nykyisessä työssäkin näihin asioihin vielä törmää, tosin ihan eri kantilta katsottuna – viimeksi tänään.
Halvaus on tosiaan aika ympäripyöreä käsite. Aivoissakin tapahtuva infarkti voi aiheuttaa hyvin monenlaista invaliditeettia, tai sitten siitä voi selvitä pelkällä säikähdyksellä. Automaattisesti se ei siis tarkoita sitä että ihminen vaipuu vegetatiiviseen tilaan, kasvikseksi sänkyyn makaamaan. Jos aivot kokonaisuudessaan halvaantuisivat, eli tulisi koko aivojen laajuinen infarkti, ihminenhän kuolisi koska esimerkiksi aivojen hengityskeskus lakkaisi toimimasta. Kaikki halvauksethan johtuu jonkun hermoston osan, yleensä keskushermoston vammautumisesta tai häiriötilasta. Millainen vamma tai häiriö, missä ja onko se korjattavissa (esimerkiksi selkäydintä painava pullistunut välilevy) on se juttu mikä ratkaisee. Halvaantunut raaja ei myöskään tarkoita välttämättä täysin toimimatonta, lötköä raajaa vaan esimerkiksi neliraajahalvaantuneet usein voivat käyttää käsiään jossain määrin, mutta hienomotoriikka puuttuu – jälleen vamman tyypistä riippuen.
Se liittyy tyypin omaan asenteeseen, omassa suvussa on miekkonen joka joutuu konkkaamaan koska aikanaan jalka hajosi, noh tyyppi muuttui hirveäksi ja mäkättää kaikille eikä hän muuta teekkään eli ylikatkeroitunut ja ajattelee että muiden pitäisi häntä palvoa.
Jos tyyppi pysyisi ajattelultaan samana niin en jättäisi (olen lojaali kuin koira).
Kysyjä on valinnut tämän parhaaksi vastaukseksi
Jos hän ei muuttuisi persoonaltaan, niin en todellakaan jättäisi. Jos naimisiinkin päästään, niin ollaan yhdessä niissä vastaankäymisissäkin. Jos sen kääntää näin päin, että jos sinä halvaantuisit, haluaisitko sinä kumppanisi jättävän sinut? Itse ainankin toivoisin, että hän pysyisi henkisenä tukenani ja apuna, jos niin käy. Jos hän muuttuu persoonaltaan, hän ei ole enää se ihminen, johon rakastuin ja rakastin, joten jättäsin hänet pelkästään sen persoonan muuttumisesta. Elämämme todennäköisesti muuttuisi aika isostikkin, mutta en antaisi sen häiritä. Ja seksi ei tulisi olemaan ongelma.
En jättäisi, jos tyyppi pysyisi luonteeltaan ja mieleltään samana. Se jos häneltä lähtisi elämän halu ja hän tavallaan luovuttaisi, niin sitten en jäisi katselemaan. Mie kuitenkin rakastan tuota avopuolisoa, oli hänellä toimivat jalat tai ei. Jos siis miettis tähän suhteeseen halvauksen. Eikä mikään seksin puuttuminen olisi syy jättää, sen kanssa vain sitten opettelisi elämään.
Jos halvaantuisi “vain” alavartalosta, niin en jättäisi.
Seksin puuttuminen olisi kyllä pienin huolistani. Tärkeää toki sekin, mutta sitäkin voi harrastaa monella eri tapaa (kuten jo sanottu). Jos kyseessä on sama henkilö, johon olen rakastunut ja parisuhde pystyy pelaamaan vielä, niin miksi jättäisin? Toki arjesta tulee hieman hankalampaa ja yhteinen elämä vaatisi luultavasti hieman asioiden muuttamista, mutta ei yksi tuoli saisi minua toista jättämään. Jos on kerran päätetty tämä elämä yhdessä lusia, niin ei siitä helposti toisesta päästä irti. Ja en nyt tarkoita avioliittoa, vaan ylipäätään vakavaa suhdetta.
Jättäisin, koska seksi on parisuhteen perusta eikä halvaantuneelta seksin harrastaminen voi koskaan onnistua. Tämän lisäksi en haluaisi paapoa kumppaniani joka asiassa.
En jättäisi. Mutta toivoisin ettei tule sitten hirveän masentunut mies sitä en kyllä pakosti kestäisi pitkään.
En tosiaan. Yhdynnän puute olisi minulle lähinnä helpotus, sillä minussa on fyysisesti jokin kummasti ja yhdyntä on poikkeuksetta kivulias kokemus. Mikäli pysymme ihmisinä suurinpiirtein nykyisenlaisina eivätkä tunteemme toisiamme kohtaan muuttuisi, niin en voisi kuvitellakaan jättäväni. Minä seurustelen maailman ihanimman ja ymmärtäväisimmän ihmisen, en hänen jalkojensa kanssa!
Kuten laulu menee: Joskus kaikki on vaikeaa, vastaavasti joskus helppoa. Vahva on se, joka ei näe hetkeäkään mustavalkoisena.
Vähän riippuu, en jättäisi heti toista – mutta ei siitä pidemmän päälle tulisi mitään. En ole sellainen ihminen, joka muutenkaan sitoutuu helposti, etenkään jos suhteesta puuttuisi olennainen asia eli seksi.
Ja kyllä, tiedän seksin olevan muutakin kuin itse yhdyntää. Halvaantuneen ihmisen kanssa olisi vaikeaa ellei mahdotonta kokeilla mitään seksuaalisesti extremeä.
En jättäisi. Haluaisin uskoa, että asian kanssa yhdessä elämään oppiminen vain vahvistaisi meidän kahden välistä suhdetta. Rakkaus on ja pysyy, eikä sille voi mitään vaikka tuntuisi vaikealta ja kaikki ikäänkuin kaatuisi niskaan. Enkä minä pystyisi jättämään ihmistä jota rakastan, se olisi kuin tappaisin puolet itsestäni.
Asiassa on toki myös vaaransa. Olen juuri niitä ihmisiä, jotka yrittäisivät liikaa ja liian kauan silloinkin kunnyoinen ihminen muuttuisi luonteeltaan hirviöksi. Lopulta polttaisin itseni todennäköisesti tällaisessa tilanteessa aivan loppuun. Hyvin todennäköisesti lopulta jäisin suhteeseen kuitenkin jonkinlaisen velvollisuudentunteen vuoksi.
Jos halvaus ei jättäisi henkiseen puoleen säröjä eikä mies siis muuttuisi henkisesti eri-ihmiseksi, miksi ihmeessä jättäisin? Rakastaisin tuota peikkoa vaikka pelkkä pää jäisi seurakseni.